Olen aika huomionkipeä ihminen, ikävä kyllä.

En tiedä olenko aina ollut tällainen, vai olenko ollut vain vähän, ja mitä enemmän tulee ikää, niin toiset piirteet vain korostuvat. Tylsät piirteet vain korostuvat - vai?

Loukkaannun siitä, että minun viestiin ei kommentoida mitään, miksi minun pitää siitä loukkaantua? Kun se vastaamattomuus ei ole tarkoituksellista, eikä hän ihan varmasti halua minua loukatakaan.

En toki loukkaannu aina, mutta aina silloin tällöin. Ja  mitä surkeampi on olo, niin sitä herkemmäksi tulen - hemmetti!

Ihana miesystäväni ei kestä minun loukkaantumisia, hän sitten alkaa ottaa hempat siitä. Ja sitten ollaan solmussa tunnetilojen kanssa. Kun on kyseessä aikuisia ihmisiä, joilla on erilaisia pitkiäkin ihmissuhteita, niin sitä opettelemista on aina vain enemmän. Halu oppia olemaan yhdessä on kyllä hirmuisen suuri.

Yhdessä ollessa on melkein poikkeuksetta hyvä olla, mutta muutamienkin päivien erot saa välillä sen ihanan ikävän lisäksi muitakin mausteita siihen!

Pitäisi päästä halaamaan, silittämään poskea, kiehnäämään kyljessä.

Iloinen olen siitä, että tyttären kanssa on oikein mukavaa ollut, ainakin eilen ja tänään. Jos vain jaksasi olla aikuinen ja olla välillä provoisumatta turhista.