Menin eilen töistä suoraan rakkaan luokse, kävimme yhdessä oikein hyvällä lenkillä, saunoimme ja nukuimme sylikkäin koko yön. Oli aivan ihanaa yölläkin välillä tuntea vain, että toinen on siinä ihan vieressä, lähellä lämpinänä ja niin rakkaana. Yhdessä lähdimme töihin ihan kuin normaali keski-ikäinen pariskunta. Oikein ihana ilta, yö ja aamu ja päiväkin...

Sitten jostain syystä kumma alakulo on täyttänyt mielen - miksi?? Kaikki vähän harmittaa, tai tuntuu vain ikävältä tai joltain - ei niin kivalta.

Esim.

Tänään kaikki junamatkat on olleet ahdistavia, ärsyttäviä ihmisiä kiinni vieressä, kummia kalattajia ja koko vaunun häiritsijöitä, kaiken lisäksi juna kotimatkallakin oli niin täysi, että 1/3 matkasta meni siihen, että löysin istumapaikan nyrpeän ihmisen vierestä!

Kioskin myyjällä ei ollut tietoakaan asiakaspalvelusta. Piti ostamani sellainen pieni euron irtokarkkipussi, ihan nätisti katselin valmiita pusseja ja näyttivät isommilta.. Siinä sitten kyselin iloisesti, että onkos niitä euron pusseja lainkaan, kun näyttävät niin isoilta. Tyttö vaan tylysti tokaisi "ei ole". Ei pientäkään hymyä, saati että olisi osannut sanoa esim. "ikävä kyllä niitä ei nyt ole" tai jotain muuta ihan yhtä simppeliä. Siinä sitten olin ja mietin ääneen, että mitähän sitten ottaisin, ei saanut minkäänlaista sanaa suustaan - pöh! Isohkon aseman kioskilla voi olla noin möllejä myyjiä.

Kirjastosta hain kaukolainani (yhden nostalgisen VHS-kasetin). Pompottelivat minua tiskiltä toiselle, yli 20 minuuttia meni ennenkuin sain sen lainani. Kaiken lisäksi laina-aika on tosi lyhyt, kun ilmoitus lainani saapumisesta oli mennyt ihan väärään osoitteeseen, onneksi väärän osoitteen ihminen oli infonnut kirjastoa että on väärä ihminen. Ihan on saman niminen kuin minä, mutta sähköpostisoitteemme erottaa yksi vaivainen piste.

Kaiken lisäksi sain tänään tekstiviestitse ilmoituksen, että uudet silmälasini on noudettavissa. Juoksin junalta hiki päässä liikkeelle, olin tasan tarkkaan klo 17 ovella, joka oli lukossa! No onneksi sain tyttösen avaamaan oven minulle ja sainkin ne lasit, kun olin onneksi maksanut ne etukäteen.

Rakaskin soitteli ja joka kerta sillä oli vain lapsukaiseensa liittyvää asiaa. Joka on tietysti ihan hieno juttu, upea isä joka huolehtii jälkikasvujensa asioista kiitettävällä tavalla. Mutta olisin tainnut vain haluta kuulla, kuinka hänelläkin oli ihanaa minun kanssa ja kuinka hänellä on ikävä. Tiedänhän minä, että hänellä oli hyvä olla kanssa, on sanonut sen tänäänkin.. Mutta olen ilmeisen kyltymätön aina vain pitäsi kuulla.

Äitikin soitti, enkä olisi jaksanut puhua - siitäkin soimaan itseäni.

No jaksoin käydä kuntosalilla ja nyt odotan, että tyttären valmistama omenapiirakka tulee uunista. Kyllä tämä tästä.