Olen ollut kuin haamu muutaman viime päivän. Olen jopa herännyt keskellä yötä ja valvonut tunteja. Minä, joka siis nukun todella hyvin yleensä.

Olen aina välillä kielloista huolimatta googlettanut ultraäänilääkärin lausunnolla maksani tilasta. Olen tehnyt erilaisia lääketieteellisiä diagnooseja ja itkenyt kuolemaani, itkenyt eroa rakkaistani.

Tänään kuulin lääkäriltäni tuomion maanantaisesta magneettikuvauksesta. Tuomio oli se, että maksassani on melko varmasti vaaraton kasvain, jollainen on tosi monella suomalaisessa, monella ehkä ihan tietämättään, kyse on hemangioomasta. No mikään ei ole ihan varmaa koskaan, ja kyseessä on suhteellisen pieni "gooma", niin sillä voi olla taipumus johonkin vakavammanlaatuiseenkin juttuun. Niin ihan sen takia sitten menen uusintatutkimuksiin keväällä. Mutta aion olla huolestumatta ja alkaa uudelleen elämään iloisella mielellä. Olen nyt arkistoinut talteen magneettilääkärin lausunnon, enkä aio yrittääkään googlettaa mitään siitä, lupaan sen tässä nyt!

Ikävä on M:ää, on kova ikävä. Masennus ja lamaannus, jonka olisi pitänyt kaikota iloisen tuomion myötä, ei vaan ole ihan heti kaikonnut. Tuntuu, että olemme ikuisesti vain kaukorakkaita M:n kanssa, tahtoisin olla paijattavana, sylissä, lähellä. Tahtoisin, että näkisin ja kokisin, että hän on tosi onnellinen, että en olekaan kuolemassa.

Huomenna näemme sen verran, että menemme yhdessä konserttiin.

Olen lohtusyönyt viime aikona ihan liikaa, olen ollut niin lamaantunut, että en ole käynyt kuntosalilla, ja olen keksinyt vaikka mitä tekosyitä lenkille lähtöä estämään. Plääh! Nyt heti, tai oikeastaan heti maanantaina alkaa uusi puhdikas elämä, liikuntaa ja turhat puputukset pois.

Tälläkin hetkellä napostelen Sydänsipsejä, jotka on ihan älyttömän hyviä ja palan painikkeeksi otin vielä kylmän oluen - yöks minua.

Eilisen sain nukkua M:n vieressä, siellä on minun paikkani, sinne on ikävä nytkin...