Viikonloppu oli aivan ihana, vaikka aikaa oli vähän, niin sain semmoisen annoksen rakkautta ja hyvääoloa, että se on kantanut tähän hetkeen asti.

Minä haluaisin oppia ymmärtämään itseäni ja tätä maailmaa paljon paljon paremmin. Olen aikamoisen ymmärtämätön ihminen ja masennun hyvin pienistä asioista. Tai luulen, että muut pitävät niitä pieninä asioina.

Nyt on kyse taas jälleen yhteisen ajan puutteesta. Jonain hetkinä sopeudun tähän elämään näin, että nähdään oikeastaan vain lauantaista sunnuntaihin. Mutta sain äsken shokin suunnilleen, kun M ilmoitti, että tässä tulevana keväänä hänellä on yksi tapahtuma, joka vie sen lauantain. Tapahtuma ei ole työhön liittyvä (ne ymmärrän hyvin paljon paremmin). Minun tuli kylmä, masennus ja itkukin. Voi jeesus sentään!

Ehkä sekin masentaa, että hän niin iloisesti tästä tulevasta tapahtumasta kertoi. Ei ajatellut, saati yhtään edes harmitellut sitä, että siinä menee meidän päivä.

Mitä ihmettä minun pitää tehdä, että en masennu näistä tämmöisistä asioista? Että oppisin ymmärtämään ja hyväksymään tämmöiset asiat. Tuossa hyllyssä on odottamassa Tommy Hellsten kirja "Saat sen mistä luovut". Löytyykö sieltä se apu, vai mistä? En halua masentua, enkä itkeä, enkä myöskään palella.

Kai minun pitää olla iloinen, että hän minulle näistä kertoo sentään.

Tässä taannoin oli artikkeli, että pitkät erot (siinä puhuttiin jo 4-7 päivästä) voi tehdä ihmisen ihan kipeäksi. Miten helvetin kipeä minä olen, kun tätä eroa on ihan jatkuvasti.

Kun ei rakastaisi niin paljon, mutta en minä sitä rakkauden määrääkään haluaisi säädellä. Haluan rakastaa ja ikävä on välillä ihan valtava. Ja kun olen surullinen, niin haluaisin entistä enemmän olla lähellä, nukahtaa kuin pieni lapsi toisen kainaloon nyyh