Nyt tämä on sitten totta, olen pidemmän aikaa ajatellut, että ihan oman itseni takia pitäisi saada joku nettipäiväkirja aikaiseksi. Ikää ei ole kuin 49 v ja tuntuu, että en muista mitään, jospa tämä auttaisi kun kirjailisi sitä elämäänsä hiukan ylös.

En todellakaan muuten tunne itseäni liki viisikymppiseksi, EN. No vielä on muutama kuukausi aikaa olla alle 5-kymppinen. Asun 17- vuotiaan tyttäreni kanssa kahden, tytär on lukiolainen ja hyvin kantaaottava persoona, oma äiti ei kuulu niihin kaikista arvostetuimpiin ihmisiin. Usein on sähinää ilmassa, mutta on meillä usein hauskaakin. Toinen tyttäreni on jo aikuinen ja asuu Tampereella, käy töissä ja seurustelee.

Olen eronnut yli viisi vuotta sitten todella pitkästä liitosta. Olimme ex-miehen kanssa yhdessä pitkälle yli 20 vuotta, nuorista lähtien. Eron jälkeen olen elänyt terapeuttisia yksinolovaiheita, seurustelun yrityksiä jonkinlaisia mahdollisimman outojenkin tapauksien kanssa. Se on sitä, kun ei oikein osaa näköjään tehdä oikeita valintoja.. Ensimmäinen vakavampi seurustelu eron jälkeen kesti melkein vuoden, toinen kesti noin puolitoista vuotta. Molemmat tapaukset päättyivät siihen, että minut lempattiin.

Tällä hetkellä elämässäni on ollut jo kuukausia aivan ihana mies, kauhulla odotan että yhdessäoloa tulee kaksi vuotta täyteen, ettei käy kuten edellisissä tapauksissa. Niin paljon rakastan tätä miestä, että ajatuksissa on toive, että voisimme elää elämää yhdessä vaikka loppuun asti. Asumme sen verran kaukana toisistamme ja perhekuviot on sellaiset, että lähinnä voimme nähdä vain viikonloppuisin, tai lomien aikaan. Hyvä niin, joskus vain tulee ääretön ikävä, kun on mennyt monta päivää, ettei olla nähty. Vaikka voidaan soitella ja kirjoitella, ei se ole sama kuin katse, kosketus, toisen lämpö ja läheisyys!

Töissä käyn junalla, saan luxus-aikaa itselleni joka päivä tunnin verran, saan lukea, nukkua, ajatella tai seurata muita - joka on yksi halpa ja mukava harrastukseni. Työt on tietotekniikkaa, en ole mitenkään kauhean innostunut siitä, en tiedä mikä lie on työsaralleni johdattanut. Mutta voisi sitä tietysti tyhmempääkin duunia tehdä.

Vanha isäni sairastaa kaikenlaista, ja ennuste elämälle ei ole enää montaa kuukautta. Muistihäiriöt on todella pahoja ja yksin hän ei enää voi olla. Uutta hoitopaikkaa etsitään koko ajan, siihen asti hän on tai toivottavasti saa olla sairaalassa. Huoli isästä ja siitä, että pääsen katsomaan aina häntä, vie suuren osan energiaa nykyään.

Matkustelusta olen kovin kiinnostunut, aina ei niin kovasti vain ole mahdollisuuksia. Tällä hetkellä on kyllä lennot varattu Barcelonaan, sinne lähdetään vanhimman lapseni kanssa vielä tänä keväänä, majoitus on vielä hoitamatta.

Mutta tämä tällä kertaa! Lupaan itselleni kirjoittaa tänne suht säännöllisesti ja varsinkin olotiloja tunnelmia, mitä tämänikäisenä ajattelen ja tunnen. Tämän ikäisenä olen vain tämän kerran elämässä - eikö ole hienosti oivallettu :)