Eilen olin viimeisen kerran lenkillä lenkkiystäväni kanssa. Olemme lenkkeilleet yhdessä varmaan tuhansia kilometrejä, yli 20 vuotta. No välillä on ollut jokunen vuosi, ettei nähtykään paljon, mutta silti, pitkiä lenkkejä ja kovaa. Vähän tulen kaipaamaan niitä lenkkejä.

Joka ilta olen rättiväsynyt, tänäänkin olen sulattanut pakkasen, pakannut ja pakannut, tyhjentänyt kaappeja, samalla siivonnut sieltä sun täältä.

Tytär on ollut seurana, voi olla että tulee tajuton ikävä häntä. Mutta onneksi välimatka on vain muutaman kymmenen kilometriä ja jatkossakin voi nähdä helposti, eihän tässä minnekään ulkomaille ole kumpikaan lähdössä, Jotenkin ymmärtäisin ehkä tämän eron tyttärestäkin helpommin, jos hän olisi lähdössä jonnekin, mutta lapsi jää - äiti lähtee. Meillä on ollut sellainen oma pikku perhe, välillä draamaa ja kauhua, itkua ja raivoa, ja tietysti myös rakkautta ja iloakin, kiintyneet ollaan toisiimme näiden yhdessä kaksisteen asuttujen vuosien myötä tosi lujasti. Omaan asuntoonsahan tytär jää  kylläkin, jossa tuntuu viihtyvän oikein hyvin. Ja ihan varmaan nähdään jatkossakin, ei vaan niin helposti.

Työelämässä on kiirettä ja se kuitenkin ihanaa nykyään, ei ahdista enää ollenkaan mennä töihin, suorastaan viihdyn siellä. Vaikka nyt voisi olla hiukan enemmän vapaata.

Uusi koti alkaa olla sitä enemmän sekaisin, mitä enemmän tämä vanha koti selkenee. Mutta sehän on vain ajan kysymys, että kaikki tavarat saadaan paikoilleen.

Pari päivää töitä ja sitten tulee H-hetki. Asuntoahan ei ole vielä myyty, joten sen puoleen on helppo muuttaa - toisaalta. Ei siis ihan kaikkea tarvitse vielä viedä, mutta muuttoauton myötä tietysti kannattaa kaikki iso ja painava siirtää. Toisaalta, kun ei ole asunto vielä mennyt kaupaksi, niin pitäisi koko ajan pitää tämä asunto sen näköisenä, että se viehättäisi jotain potentiaalista ostajaa.

M on ihana ja rakkaus on ilmassa vahvana, on vaan molemmilla niin kiirettä, että ei oikein kerkeä edes miettimään tätä suurta tapahtumaa ihan vaan meidän kannalta. Tulen tässä raportoimaan jatkossakin miten se yhteiselämä rupeaa sujumaan ihmisiltä, jotka ovat kuitenkin saaneet vuosia olla aika paljon ihan omissa oloissaan. Minäkin olen asunut nyt jo kohta vuoden yksin, M asustaa yksin joka toinen viikko. Kohta hänelläkään ei ole enää koskaan aikaa olla yksin, minä kyllä saan jatkossakin sitä vapaata,  kun hänellä on niin paljon iltamenoja. Voi voi kun Pilkkusilmä osaisi olla ja antaa vapautta toisellekin, yritän. Ja onhan minulla nyt varmaan ihan erilainen hinku lähteäkin aina silloin tällöin vaikka viikonloppuna moikkailemaan omia tyttäriä tai kavereita. Sitten kun ei itse enää tarvi koko ajan olla kassi-almana viipottamassa ympäri etelä-Suomea.

Ihanaa tästä elämästä tulee!